Dominica

Dominica on noin St Lucian kokoinen saari hieman edellistä pohjoisempana. Väkeä täällä asuu yli puolet vähemmän. Saarta kutsutaan Karibian ”luontosaareksi”, koska täällä näkemisen arvoista on nimenomaan sademetsät, koralliriutat sun muut luonnon nähtävyydet ja elo ehkä muihin saariin verrattuna hieman rauhallisempaa. Saapuessamme sunnuntaina tuli olo, että täällä aika on pysähtynyt ja viikon vierähtäessä tunne on vain voimistunut.

Oli miten oli, tämä on hyvä paikka ihmisen olla ja höllätä. Jumiuduttiin melkein viikoksi Mero –nimisen kylän ylärinteille kosmopoliittisen Maman pitämään boutique-hotelliin, jonka status toki antaa hieman liioitellun kuvan asumuksestamme, jossa kaikki oli vähän niin ja näin; ainoa isompi pöytä pysyi tuskin jaloillaan, keittiön lamppu veteli viimeisiään, lämmintä vettä sai lähinnä keittämällä, ovenkahvat ja säilykepurkin avaajat hajosivat käteen, uuni ei toiminut, vessapaperia ei ollut ja ilmastointi tarkoitti avoimia ovi ja ikkunoita, joista öisin pyrki osingoille erilaisia kivoja tropiikin pikkueläimiä. Joka tapauksessa meillä oli käytössä meille sopiva, isohko huoneista jättimäisellä parvekkeella ja näkymällä, johon kuului sekä Karibianmeri että sademetsän rinteet vesiputouksineen.

Mero näytti parhaita puoliaan silloin, kun risteilijöiden matkalaiset eivät olleet päiväretkellä saaren ehkä parhaalla uimarannalla, joka siellä sijaitsee. Paikalliset ottivat tyylilleen uskollisina rennosti aamusta iltaan, kylä heräili yleensä puolen päivän maissa ja suorastaan hektiseksi meno yltyi iltaisin, kun korjaussarjat olivat tehneet tehtävänsä. Kävimme pari kertaa sapuskalla yhdessä ravintolassa, jonka omistaja-Maman hoteisiin meitä jossain alkuvaiheessa yritettiin tyrkyttää. Hänellä kun kuulemma olisi majatalo aivan rannan tuntumassa. Asiaa tiedustellessamme myöhemmin kävi ilmi, että koko taloa ei ole vielä edes rakennettu, se aloitettaisiin ”ehkä ensi vuonna, kun on rauhallisempaa” ja olisimme toki tervetulleita sitten, kun edes yksi kerros olisi jotakuinkin valmis. Paikka on niin mahtava, että leikimme ajatuksella jäädä vähän jeesaamaan mamaa urakassaan, josko siitä tulisi valmista hieman nopeammalla aikataululla.

Pohjoismaalaiset, tiedättehän.

Mero on täydellinen eristäytynyt ranta pienine rantabaareineen, joissa lähinnä paikalliset ihmiset kokoontuvat iltaisin vaihtamaan kuulumisia ja pulahtamaan mustan tuliperäisen hiekan rajaamaan Karibianmereen. Koko muutaman sadan ihmisen kylä elää pelkästään rannasta ja sen luomista mahdollisuuksista. Ihmiset ovat ystävällisiä ja avuliaita, ruoka hyvää.

Ehdimme jo jossain vaiheessa ihmetellä, kuinka rantabaarit pysyvät ylipäätään pystyssä, kunnes eräänä aamuna se selvisi. Olimme saaneet aikaiseksi tulla aamu-uinnille reilusti ennen puolta päivää, ja yllättäen rantaan tippui tasaista tahtia paikallisia takseja ja busseja ja niiden mukana rahakkaita turisteja risteilijältä. Eipä aikaakaan, kun koko ranta oli täynnä auringonpalvojia, kaikki rantabaarit tahkosivat parhaillaan viikon tiliä ja kauppaa käytiin erinäisistä artikkeleista rusketushomman ohella jenkkidollareita säästelemättä. Ai mitä me tehtiin? No tietenkin osallistuttiin tähän kaikkeen hedonistisella vimmalla nyt, kun siihen oli mahdollisuus.

Jouluna satoi vettä. Koko päivän ja niin rankasti, että ulos ei oikeastaan ollut asiaa. Me istuimme sisällä ja lähinnä luettiin kirjoja ja puhuttiin joulusta. Ladattiin spotifyhyn Veskun joululauluja ja sateen hellittäessä käytiin rannalla syömässä jouluiset hamppari-/kana-ateriat. Täällä varsinainen joulu on vasta 25.12, jolloin meidän paikan mama kokkasi jouluaterian. Sitä syötiin parvekkeella myöhäiseen asti, ilta oli hyvä. Jaakko antoi meille joululahjaksi Miamista asti mukanaan raahaamaa purkkaa (helvetin pahaa).

 

Joulusta selvittyämme siirryimme etelämmäs, lopulta paikkaan nimeltä Loubiere. Asumme jonkun herrasmiehen asunnossa, joka on ehkä kaksio omalla pikku terassilla. Tästä on lyhyt matka pääkaupungin paheisiin ja toisaalta myös sieltä poispäin, esimerkiksi pulikoimaan snorkkelit päällä shampanjariutalla. Nimi tulee siitä, kun alueella tulee vulkaanisesta toiminnasta johtuen ilmakuplia pohjasta isohkoina torneina, ja joku näppärä on keksinyt nimetä paikan romanttisesti. Paikka on näkemisen arvoinen, auringon osuessa riutasta pulppuaviin ilmakupliin voi todella kuvitella uivansa keltaisessa leskessä. Vesi oli lämmintä, aurinko paistoi ja uiskentelu oli huoletonta. Uinnin jälkeen olisi maistunut viileä lasillinen sitä oikeaa kuohuvaa, mutta sitä ei vielä oltu keksitty tarjota läheisessä baarissa. Ruoka sen sijaan oli jälleen kerran hyvää!

Paheitakin on toki kokeiltu. Aloittaaksemme kilteimmistä, paikallinen pikaruokala tuli testattua (kalapuikkoja ja ranskalaisia, popcornravut, kanaleipää) ja siellä Anssi sai melkein mopista päähänsä, kun sisälle eksynyt nisti kävi hörppimässä Heinin fantat ja paikan Mama hääti sen niin äkäisesti mopilla pois että varsi meni katki. Keppi viuhui eikä apuvoimia tarvittu! Mama oli selkeästi edellisessä elämässään ollut Budoka ja Bo:n käyttö oli kuin vanhasta Turtles elokuvasta.

Lauantaina käytiin Crazy Coconut -nimisessä ”viihdekeskuksessa”, joka muistutti vanhan liiton bingohalleja. Jumiutettuamme Jaakon kanssa lämmittelyksi pari pelikonetta keskityimme pokeriin. Viisinkertaistimme alkupääoman, ja pokerihait jättivät paikan 15 jenkkidollaria taskussaan. Ainoa syy, miksei niitä ehditty työntää paikan baariin oli se, että se meni kiinni, tosin Anssi keskittyi saman ajan suhteiden luomiseen sillä nimenomaisella tiskillä. Ilmaista ei sekään toki ollut. Käteen jäi kuitenkin tieto, että uudenvuoden juhlat ”viihdekeskuksessa” olisivat kuulemma näkemisen arvoiset. Saa nähdä, minne päädytään!

Sunnuntai on mennyt puhtaasti höllätessä, maassa maan tavalla. Meidän matkustustyyli ei varmasti sopisi ihan jokaiselle, siihen kuuluu suunnittelemattomuutta ihan turhautumiseen asti. Saatiin yllättäen ilmainen lisäpäivä tämänhetkisessä majoituskohteessa ja ollaan tässä arvottu, että mennäänkö pohjoiseen, millä mentäisiin, vuokrataanko auto, milloin se vuokrattaisiin, eikä majoitusta ainakaan etukäteen vilkaista. Niin, meillä on 3.1 liput Martiniquelle, mutta meinattiin mennä Guadaloupelle. Toisaalta tälläinen tuulen mukana kulkeminen mahdollistaa hetkessä elämisen ja vähän erilaisen elämisen resorttien ulkopuolella. Yamanien kautta löytyviä paikallisia majataloja on mahdoton löytää netistä tai lehdistä ja järjestäen ne ovat olleet positiivisia yllätyksiä. Tämänhetkisestä kaksiosta maksetaan 13€/hlö/vrk, alueen yleisen hintatason ollessa alkaen 150$/vrk.

 

Huomenna on tarkoitus metsästää jostain liput Guadeloupelle, varata Anssille ja Jaakolle paluulennot Ranskan kautta ja ehkä vuokrata auto, ehkä mennä pohjoiseen, ehkä viettää päivä Roseaussa, ehkä mennä itään, ehkä luovuttaa asunto, no mañana.

Hyvää joulua!

Soufriere, jossa viihdyimme kokonaiset kaksi päivää, on St Lucian vanha pääkaupunki. Kaupunki tosin on vähän liioiteltu ilmaisu rykelmästä enemmän tai vähemmän rähjäisiä taloja. Monet asumukset olivat vain peltihökkeleitä. Eniten kuitenkin huomiota herätti se, miten kuoseissa joka toinen vastaantulija oli; pahimpia tapauksia paikalliset kutsuivat "bubuiksi" eli zombeiksi. Itsehän keskityimme nauttimaan hyvästä ruoasta ja korkeintaan parista viinilasillisesta sen kanssa.

Soufrieren lähiympäristössä on laajahko valikoima kaikenlaista luonnonnähtävyyttä, kuten Piton-vuoret, muutama vesiputous ja drive-in tulivuori, jonne vahingossa päädyimme. Käytiin ensin ihailemassa nimen mukaisesti Timanttista vesiputousta ja sieltä poistuessamme päädyimme autoon ja hetken kuluttua oltiin rikinkatkuisissa maisemissa. Siirtomaaherratyyliin painelimme pällistelemään kraateria maksamatta sisäänpääsymaksua ja sanomistahan siitä tuli. Kuvat puhukoon puolestaan, kannattiko vai ei.

Jaakko ja...vesiputous

Drive-in tulivuori

Perjantaina oli pakko lähteä pohjoisemmaksi ja päättää, mitä tehdään palkintojen jaon jälkeen. Jarkon ja Mintun suosituksen mukaisesti valitsimme joulun matkakohteeksi Dominican, jonne pääsisi helposti katamaraanilla muutamassa tunnissa. Siellä olisi hyvä höllätä reilu viikko hektisen lomailuviikon jälkeen. Hyppäsimme siis bussiin, ajoimme saaren nykyiseen pääkaupunkiin Castriesiin ostamaan lauttaliput ja sieltä jatkettaisiin vielä Rodney Bayhin lauantaiset kekkerit mielessä.

Koska mikään ei mene niin kuin Strömsössä, niin tokihan tällä matkalla ehdimme unohtamaan yhden repun rahoineen ja luottokortteineen bussiin ja ostamaan periaatteessa väärät liput Dominicalle. Se tosin selvisi vasta päivää myöhemmin Dominican maahantuloselvityksessä.

Rodney Bayhin päästyämme kävimme heti tsekkaamassa ARCin tuloksia. Pieni arvaus meillä oli jo etukäteen voitosta, mutta kyllä se mustaa valkoisella näytti hyvältä: Lucky Lady oli paitsi oman luokkansa, myös koko cruising fleetin nopein vene tasoitusten jälkeen! Tietääksemme mikään suomalaisvene ei tätä ennen ole yltänyt moiseen, joten lopullista tulosta kesti hetki sulatella. Suomesta oli muutenkin oikein edustava otos osallistujia; neljästä veneestä kaikki kolme, jotka pääsivät perille, sijoittuivat palkintosijoille omissa luokissaan. Hyvä Suomi! 

Tässä muutama kuva menneisyydestä:

Las Palmasin satama starttipäivänä

Lets gou änd nevö kam bäk!

Mustat barbaarit vaanivat taivaanrannassa

Harvinaisina aurinkoisina päivinä kuivattiin vimmatusti vaatteita

Itse palkintojenjakotilaisuus oli varsin viehättävä tilaisuus, jossa jaettiin yhteensä yli sata palkintoa mm. nuorimmalle osallistujalle, isoimman kalasaaliin saajalle, kauneimmalle alukselle ja monelle muulle ei-niin vakavasti ansioituneelle osallistujalle. Ehkä eniten liikkiksiä olivat kuitenkin kaikki ARCiin osallistuneet lapset, jotka kutsuttiin lavalle taputeltaviksi.

Me kuvattavana

Junioriosasto esittäytyy

Sunnuntaina könysimme herätyskellon herättämänä ylös aamuvarhaisella, jotta ehtisimme kymmeneltä lähtevään lauttaan kohti Dominicaa. Koska kaikki ei tietenkään mennyt niin kuin Strömsössä edelleenkään, niin edellisiltana tilaamamme taksi ei ilmestynytkään paikalle sovittuun aikaan ja jouduimme diilaamaan toisen. Tuloksena oli lähes tuplahintainen matka ja viivästys lähes loputtoman pitkästä lähtöselvityksestä. Kuin ihmeen kaupalla katamaraani pääsi lähtemään Castriesista vain noin puoli tuntia myöhässä ja meikäläiset mukana. Kyydissä oli hyvä kärsiä pientä darudea kivassa aallokossa kahvilan kuivan kakun voimalla seuraavat nelisen tuntia.

Hyvää joulua sinne Suomeen meiltä kaikilta, jouluateriamme valmistaa Chef Kemppainen (Kaasalainen) ja joulupäivänä menemme syömään Maman (täti jonka nurkissa majailemme) notkuvaan pöytään. Tapanintanssien jälkeen on tarkoitus lopettaa hölläily ja ottaa selvää mitä Dominicalla on tarjottavana.

Kolumbuksen jäljillä

Maanantaina oli tarkoitus lähteä Martiniquelle, mutta venettä jälleen fiksaillessa miehistöllä alkoi mennä hermot kipparin kanssa ja todettiin, että keksitään jotain muuta kuin lisää purjehdusta neljän viikon yhteiselon jälkeen. Pakattiin kapsäkit ja päätettiin mennä ottamaan yhdet neuvoa-antavat lähellä sijaitsevalle terassille. Eipä kestänyt aikaakaan kun paikallinen saapui kyselemään waaz up man ja tilanteesta kerrottuamme mies riisui pirikiikarinsa ja kertoi olevansa oikea man, just for you my friend.

Suunnaksi päätettiin ottaa monissa elokuvissa esiintyvä Marigot Bay ja uuden my friendin johdolla hypättiin paikalliseen bussiin, jollaisena se toimi saaren pääkaupunkiin Castriesiin asti ja sen jälkeen muuttui meidän privaattitaksiksi. Päästyämme perille meidät tiputettiin JJ´s Paradise nimiseen resorttiin, josta saimme neuvoteltua 50USd/vrk kahden makuuhuoneen mökin, joka on todella edullinen täällä päin. Kyyti maksoi 70 paikallista vessapaperia, joten diili my friendin kanssa oli todella onnistunut. Resortti oli niin hyvä, että päätettiin melko nopeasti jäädä myös toiseksi yöksi, rentoutua, nauttia hyvästä ruuasta ja kiertää Marigot Bayssä kaikki näkemisen arvoinen.

Se ei toisaalta ollut paljon. Marigot Bay on pieni lahti täynnä eri kokoisia huvijahteja ja resortteja. Paikasta toiseen ei päässyt maitse jyrkkien rinteiden ja mangrovemetsän takia, vaan välimatkat suhattiin pienellä taksiveneellä. Välillä helikopteri laskeutui jonnekin rinteelle tuomaan lisää kesämökkiläisiä. Yllättävää kyllä, Marigotissa oli myös yleisenä rantana toimiva pieni rantakaistale, jossa paikallisetkin viihtyivät iltaisin. Loput rannasta oli pitkälti aidattua.

Marigot  Bay

Takapihamme. Oli myös muutama hyttynen.

Keskiviikkona oli tarkoitus lähteä Soufriereen ja ystävällinen respa järjesti meille hyvän kuskin. Matka sujui maisemia ihaillessa, tien ollessa yhtä mutkaa, ylä- ja alamäkeä. Tunnin matkan jälkeen saavuimme etukäteen katsomallemme hotellille joka osoittautui ylihintaiseksi ja melkoiseksi murjuksi. No, seuraavasta paikasta löysimme meitä miellyttäneen diilin ja päästiin purkamaan tavarat ja ottamaan päiväunet. Iltapäivä kului kaupunkiin tutustuessa ja majapaikkoja tutkaillessa. Rannasta löysimme taas my friendin, jonka vinkkaama majapaikka käydään huomenna tsekkaamassa. Illalla nautimme siirtomaaherrojen illallisen, jonka poikkeuksellisesti valmistimme itse villien raaka-aineista.

Lauantaina on tarkoitus mennä takaisin Rodney Bayhin ja mennä palkintojenjakoon. Sitä ennen tiedossa on ainakin päivä kalastaen, Pitonien (vuorten, bisse on jo hoidossa) valloitus ja perjantain fish fry bileet.

Pitons ja Soufriere

Soufriere

-Anssi-

Maalissa!

Ylitimme maaliviivan St Lucian edustalla perjantaina 13.12. noin neljältä aamuyöllä paikallista aikaa. Takana on vähän vajaa 3000 merimailia ja noin 19 vuorokautta ei-niin-myötäistä purjehdusta vaikka Atlantilla oltiinkin. Vaikka tavoitteemme tehdä ylitys 16 vuorokaudessa ei toteutunutkaan hankalien tuulten takia, olemme hyvin tyytyväisiä lopputulokseen. ARCin cruising-luokka ei ole mikään oikea kilpailu, mutta monet miehistöt ottavat touhun melko tosissaan. Emme olleet poikkeus, ja parhaillaan jännitetään lopullisia tuloksia kunhan loput veneet saapuvat lähipäivinä maaliin. Tällä hetkellä olemme tasoitukset huomioiden sekä oman luokkamme, että koko cruising fleetin nopein vene! Ei hassummin kesämökkiveneeltä ja neljän hengen kokoonpanolta. Palkintojen jako on 21.12, jolloin viimeistään tiedetään, kuinka kävi.

Itse maalilinjan ylitys oli vähemmän sentimentaalinen kuin etukäteen fiilistelin. Yllättäen satoi vettä, maalilinjaa tähystettiin kiivaasti ettei mentäisi ohi ja viereen tullut valokuvausvene sai kuvata kireähköä miehistöä pitkän yön jäljiltä. Vihdoin laituriin päästyämme henkilökunta toi rommipunssit käteen ja niiden ja kuoharin jälkeen alkoi vasta tuntua siltä, että huh, tämä oli tässä.

Ylitystämme on voinut seurata veneen omasta blogista osoitteesta yliatlantin.blogspot.com. Päivitykset ovat keskittyneet pitkälti puhtaasti purjehtimiseen, joten tässä avaan enemmän elämää pienessä mikrokosmoksessa, jollaisiksi veneet yleensä aalloilla ajelehtiessaan muodostuvat.

Pääasiassa ajoimme venettä kahden hengen vahdeissa, vuorojen vaihdellessa kolmesta kahdeksaan tuntiin olosuhteiden ja jaksamisen mukaan. Matkalle mahtui tietenkin niin 45 solmun puuskia kuin täysiä tyveniä, jolloin ajeltiin moottorilla. Varsinainen aika menettää merkityksensä, ja ainoa mikä kiinnostaa on se, milloin oma vahti alkaa ja loppuu. Väsyneenä minuutitkin ratkaisevat. Päiväsaikaan eloa rytmittivät ruoka-ajat ja öisin paikalliset matalapaineet eli squallit, joissa saattaa tuuli tuplaantua parissa sekunnissa ja suunta vaihtua. Silloin testataan, onko ajovahti hereillä ja usein varmistetaan ettei sisälläkään nukuta, rytinä on nimittäin aikamoista ja kamoja menee helposti rikki.

Nukkuminen jäi ajoittain vähäiseksi. Jossain vaiheessa oli pari-kolme vuorokautta kovempaa keliä, jolloin ei käytännössä pystynyt nukkumaan ollenkaan. Oli jännittävää seurata, kuinka unettomuus vaikuttaa; ensimmäisen vuorokauden jälkeen kaikki alkaa ärsyttää urakalla ja parin jälkeen mikään ei oikeastaan enää kiinnosta. Kaikki vaatteet olivat märkiä, ruoka ei enää maistunut ja kun jonkun yövahdin jälkeen kömpi kajuuttaan ja huomasi, että vessan lattialla lilluu noin viisi litraa vettä ja kun sitä sitten rätillä alkoi kuivaamaan kovassa aallokossa niin mieleen nousi kieltämättä ajatus, että ei helvetti. Meikäläinen olisi jatkossa tyytyväinen mukavuuspurjehtija kivalla Turku-Nauvo-legillä kevyellä kesäkelillä!

Toki toisina hetkinä taas elämä näyttäytyi leppoisampana, aurinko paistoi ja delfiinit tulivat seurustelemaan kanssamme pitkäksikin aikaa. Ruokaan pystyimme hämmästyttävän hyvin panostamaan, kokkasimme yhtä päivää lukuun ottamatta tuoreista raaka-aineista sapuskaa ja välillä herkuteltiin letuilla ja banaanikakulla. Se toi vähän tasapainoa ajoittain kauhunsekaisiin öihin ja sateiseen säähän, joka oli hyvin epätyypillinen vuodenaikaan nähden. Koko matkalla ei tainnut olla kuin korkeintaan pari vuorokautta, jolloin ei olisi satanut tippaakaan. Aurinkorasvalle ei paljoa käyttöä tällä kertaa ollut.

Mikäli joskus lähden pidemmälle purjehdukselle jatkossa, luotan omiin ja oikean kokoisiin purjehduskamoihin, panostan mielellään liian laajaan kuin suppeaan soittolistaan ja otan mukaan vähintään viisi kivaa tyyppiä jotka eivät vähästä säikähdä. Nelistään touhu on aika hektistä, ainakin mikäli tarkoitus on ajaa kovaa.

Nyt ollaan oltu pari päivää satamassa ihmettelemässä ja myötätuulipurjehtija Mikon lähdettyä kotia kohti saapui tilalle Jaakko, Suomen lahja kauppamerenkululle. Huomenna on tarkoitus lähteä muutamaksi päiväksi Martiniquelle ja johonkin muualle ja viikon lopussa palata takaisin St Lucialle. Sen jälkeen onkin suunnitelmat toistaiseksi auki!

-Heini-

Startti

Lähdön hetki koittaa tänään klo 13 paikallista aikaa. Takana on paljon säätöä veneen kanssa, viime hetken ratkaisuja sähköongelmiin ja uusia tuttavuuksia, jotka tavataan taas toisella puolella. Edessä taas pari-kolme viikkoa horisonttiin tuijottelua, lisää säätöä veneen kanssa ja toivottavasti hyvää myötätuulipurjehdusta.

Seilauksen aikana päivitämme vain veneen omaa blogia, joka löytyy osoitteesta http://yliatlantin.blogspot.com.fi. Reaaliaikaista infoa meidän ja muiden edistymisestä löytyy yellowbrickistä osoitteesta http://www.worldcruising.com/arc/eventfleetviewer.aspx

Toivottakaa meille onnea, kaikki te olette varmasti mielissä ja palataan tämän blogin pariin lätäkön aurinkoisemmalla puolella!

-Heini ja Anssi-

Veneliftarit

Startti lähenee ja tunnelma tiivistyy, niin osallistuvissa veneissä kuin laitureilla. Tänä vuonna ARCiin ottaa osaa reippaasti yli 200 erilaista ja -kokoista venettä, joista osaan löytää tiensä myös rantabaareja kansoittavat veneliftarit. Itse tuhansia kilometrejä Euroopassa liftanneena hippinä olen kiinnittänyt touhuun aika paljon huomiota. 

Toisin kuin maanteillä liftaaminen, venepaikan metsästäminen vaikuttaa olevan kovaa hommaa. Ruotsalaisvahvistuksemme Diana on yksi heistä, joilta paikka Las Palmasista eteenpäin vielä puuttuu ja joka päivä tulee Lucky Ladystakin joku nuorehko henkilö tiedustelemaan, josko tarvittaisiin lisävahvistusta miehistöön. Liftausmetodi vaikuttaa kaikessa yksinkertaisuudessaan olevan seuraavanlainen:

1)    Pitää tutustua niin moneen ihmiseen kuin mahdollista. Kaduilla, baarissa, Sun Downereissa, pesulassa, vessassa, laitureilla, ihan missä vaan voi ja pitää kehittää juttua ja VERKOSTOITUA. Tässä kohdassa naiseus saattaa olla plussaa.

2)    Kannattaa ilmoittaa itsestään mahdollisimman monella areenalla. Kadun varret satama-alueella on tapetoitu liftareiden mainoksilla ja netistä löytyy useita foorumeita tätä tarkoitusta varten. Tyylejä on monia: joku selostaa koko elämänsä A4-paperilla, toinen luottaa puhelinnumerolla varustettuun, laminoituun surffikuvaan itsestään. Molemmat varmaan löytävät yleisönsä, vaikkakin kaikenmoiset sertifikaatit ja purjehditut merimailit vakuuttavat yleisesti ottaen useampia kippareita.

3)    Kannattaa hankkia vertaistukea muista liftareista. Heiltä saa hyviä vinkkejä veneistä, joita kannattaa (tai ei kannata) lähestyä, vaikka tietysti ne samat tyypit voivat olla myös pahimpia kilpailijoita. Jos vene jää saamatta, ainakin koko ranta on täynnä samassa jamassa olevia kavereita, joiden kanssa voi vetää lohtukännit ja hioa taktiikkaa.

Juurikin edellä mainituista seikoista johtuen olen ikionnellinen, ettei mun (vielä?) tarvitse ryhtyä moiseen. Veikkaan, että olisin maailmanhistorian huonoin veneliftari.

Tai ehkä juttu onkin vain siinä, että olen törmännyt oikeisiin ihmisiin kauan ennen tänne tuloa.

-Heini-

Kylmästä lämpimään

Matka tänne sujui perinteisin merkein, nukuin pommiin bussista mutta sain onneksi  formulakisaa muistuttavan kyydin kaverilta kentälle. Hena oli minua Las Palmasissa vastassa ja perinteiseen tapaan hoidettiin kamat äkkiä veneeseen ja sitten Sailor's Barin mojitolle, mistä olikin hyvä jatkaa Sundowner-bileisiin, joista olikin jo kiire peruukkibileisiin.. hoh hoijaa.

Tänään kävimme ARC-paraatissa, joka oli selkeästi laimeampi kuin edellisenä kertana vuonna 2011. Paraatissa kaikki ylitykseen osallistuvat venekunnat marssivat maittain muutaman kilometrin matkan sataman ympäri paikallisen rytmiryhmän saattelemana. Paraati huipentuu lippujen nostoon ja tykinlaukauksiin.

Vene näyttää samalta kuin viime kerralla 2011 viikkoa ennen starttia, eli asennettavaa, korjattavaa ja kunnostettavaa on riittävästi. Keulastaagin rusti pitäisi olla valmis huomenna ja toivottavasti tiistaina pääsisimme koepurjehdukselle trimmaamaan mastoa ja vetämään taivaalle uudenkarheita purjeita. Meillä on nyt kymmenen keulapurjetta joista seitsemän  on mallia lentävä. Eilisiltaisen mojiton äärellä kippari Seppo kertoi virityksestä, jolla saamme yli 250m2 purjetta dufouriin... hyvin palvellut Spar Craft (masto) luulee nähneensä kaiken, mutta tulee yllättymään! Vaihtoehtoja on kaksi: jos masto pysyy pystyssä, Lucky Lady tulee lentämällä Atlantin yli. Sitä toista vaihtoehtoa ei varmasti tarvitse mainita.

Tunnelma marinassa on odottava ja jännittynyt, suurin osa miehistöistä virittelee veneitä valmiiksi ylitykselle, tekee hankintoja ja hengailee Sailor's Barissa.

-Anssi-